Traumaterapiakeskuksen ja Suomen psykologiliiton joka 2. vuosi järjestämä Kriisi- ja traumakonferenssi toteutui PikkuFinlandiassa 9.-10.11.2023, teemanaan ”Miten säilyttää turvallisuuden tunne”. Puheenvuoroja oli mm. traumaperäisen stressihäiriön näyttöön perustuvista menetelmistä ja näiden kansallisesta implementaatiosta, kehollisuudesta trauman hoidossa, sijaistraumatisoitumisesta, sekä rasismista ja vähemmistöjen asemasta traumanäkökulmasta. Tarkemmin pääset tutustumaan konferenssin ohjelmaan konferenssisivuilta: Kriisi- ja traumakonferenssi (kriisijatraumakonferenssi.fi).
Erityisen mieleenpainuvan puheenvuoron piti keskusrikospoliisista eläköitynyt ylikomisario Thomas Elfgren, joka puhui Ruandan kansanmurhasta, kansanmurhan rikostutkinnasta, sekä turvallisuuden tunteen rakentamisesta Ruandassa kansanmurhan jälkeen. Ruandan kansanmurhasta tulee keväällä 2024 kuluneeksi 30 vuotta; huhti-kesäkuun välillä 1994 Ruandassa surmattiin arviolta noin 800 000 ruandalaista vain sadan päivän aikana.
Kansanmurha kosketti koko kansakuntaa, ja surmaamista tapahtui niin tuntemattomien, kuin naapureiden ja perheenjäsenten välillä. Kansanmurhan taustalla oli etnisten ryhmien, tutsien ja hutujen, väliset jännitteet. Kansanmurha kohdistui tutseihin, ja väkivaltaisuuksien laajuus ja nopeus olivat ennennäkemättömiä. Kansanmurhan käynnisti Ruandan silloisen presidentin kuolema, jonka syyt eivät ole edelleenkään varmuudella selvinneet.
Ruandassa Elfgren tutki Ruandasta Suomeen 2000-luvun alussa turvapaikanhakijana tulleen pastori Bazaramban tapausta. Bazaramba tuomittiin vuonna 2012 Helsingin hovioikeudessa elinkautiseen kansanmurhasta. Elfgren kuvasi puheenvuorossaan sitä, miten rikostutkijat käyttivät ensimmäisen kuukauden Ruandassa olo ajastaan rakentaakseen luottamusta heidän ja ruandalaisten välillä. Tuona aikana tutkijat liikkuivat kansalaisten keskuudessa päivittäin, tarkoituksenaan tulla nähdyksi ja tämän myötä tutuiksi ruandalaisten keskuudessa. Tämän myötä ruandalaiset tutustuivat heille vieraalta näyttäviin ihmisiin, ja kykenivät myöhemmin paremmin kertomaan heille omista raskaista kokemuksistaan.
Turvallisuuden tunteen rakentaminen suomalaisten rikostutkijoiden sekä Ruandan kansalaisten välille oli merkittävää, ja onnistui hyvin. Elfgren nosti myös esiin sen, miten tärkeässä roolissa myöhempää kansallisen turvallisuuden tunteen rakentamista olivat laajamittaiset kyläkäräjät. Satoja tuhansia väkivaltaisuuksiin osallistuneita tuomittiin kansanmurhan jälkeen kylien perinteisissä gacaca-tuomioistuimissa, ja kymmeniä tuhansia tuomittuja istuu yhä vankiloissa. Tämä mahdollisti Elfgrenin mukaan konkreettisen hyvityksen ja sovinnon.
Nykyisin Ruanda on yksi Afrikan turvallisimmista maista, ja saavuttanut myös mm. sukupuolten tasa-arvon mallikkaasti. Terveyspalvelut, mielenterveyspalvelut mukaan lukien, ovat kehittyneet huimasti, ja mm. lapsikuolleisuus on vähentynyt merkittävästi. Myös psykoterapiapalveluita on saatavilla verrattain hyvin. Myös maan talouskasvu on vahvaa. Tästä huolimatta mm. kansanmurhan jälkeinen ylisukupolvinen traumatisoituminen näkyy yhä mm. maan nuorten päihteiden käytössä, mielenterveyden haasteissa, ja käyttäytymisessä. Poliittiset jännitteet ovat voimakkaita, ja mm. lehdistön vapaus heikkoa.
Ruandan nykyinen tilanne heijastelee mahdollisuutta saavuttaa uudelleen turvallisuuden tunne ja kehittyä ja päästä eteenpäin äärimmäisistäkin kansakuntaa koskettavista tapahtumista, mutta samalla siinä näkyvät yhä ylisukupolvisen trauman sekä puhumattomuuden mukanaan tuomat haasteet ja ongelmat. Elfgrenin puheenvuorosta heijastui kuitenkin toivo ja usko tulevaan, ja näiden kannatteleva voima.
Mia Huolman
Suomen Psykotraumayhdistyksen hallitusjäsen