Koronakriisiin liittyen julkisuudessa on puhuttu paljon siitä, millaisia kielteisiä seurauksia tällä kriisillä on niin yksilöille kuin yrityksille ja yhteisöille. Ahdistuneisuuden, pelkojen, ja muun mielialaoireilun on todettu lisääntyvän, ja tämän olevan normaalia – niin kuin se tietysti onkin.
Omalla kohdallani olenkin joutunut miettimään paljon sitä, miksi koronakriisi ei ahdista, ja ilokseni olen löytänyt myös paljon kohtalotovereita. Monella meistä on kokemus, ettei uskalla enää edes tuoda esiin sitä, että itseä ei ahdista, ja kokee syyllisyyttä omasta hyvästä voinnistaan. Kenties kyseessä on jonkinlainen selviytyjän syyllisyys?
Omalla kohdallani olenkin joutunut miettimään paljon sitä, miksi koronakriisi ei ahdista, ja ilokseni olen löytänyt myös paljon kohtalotovereita.
Moni meistä on kokenut myös ulkopuolisuuden tunnetta, koska aina muistetaan mainita, että jokaista meistä varmasti pelottaa, eikä tämä vastaa omaa kokemustamme lainkaan. Myös tämä on yksilöllisenä reaktiona sallittua ja ymmärrettävää.
Keitä sitten ovat nämä tyypit, joita ei ahdista, ja miksi ei ahdista? Monen havainto on se, että useat monia traumaattisia tai muuten epäsuotuisia elämänkokemuksia kokeneet ihmiset eivät tunnu tässä tilanteessa ahdistuvan. Osa odottaa, että heidän reaktionsa tilanteeseen tulee vasta myöhemmin, kenties syksyllä. Näin varmasti onkin joidenkin kohdalla. Traumatausta luetaan yleensä aina myöhemmälle oireilulle altistavana tekijänä. Sitä se ei kuitenkaan aina ole.
Traumaattisista elämänkokemuksista voi myös oppia, ja monella tapahtuukin monen laista traumanjälkeistä kasvua. Moni traumaattisia elämänkokemuksia läpikäynyt ihminen osaa suhtautua koronakriisiin säilyttäen sopivan psyykkisen etäisyyden tapahtumiin, antaen asioille oikeat mittasuhteet. Täten on helpompi pysyä optimistisena ja positiivisena tulevaisuuden ja myös nykyhetken suhteen. Pystytään paremmin mm. keskittymään siihen faktaan, että suurin osa sairastuvista sairastuu lievästi tai jopa oireettomasti, pitäen silti mielessä myös sen, että osa, ja myös minä itse, voin sairastua myös vakavasti.
Moni traumaattisia elämänkokemuksia läpikäynyt ihminen osaa suhtautua koronakriisiin säilyttäen sopivan psyykkisen etäisyyden tapahtumiin, antaen asioille oikeat mittasuhteet.
Epäsuotuisissa elämänoloissa kasvaneet ihmiset ovat myös tottuneet erilaisiin stressitilanteisiin ja epävarmuuden tunteeseen hyvin. He ovat oppineet keinoja käsitellä näitä kokemuksia ja tunteita, ja tulla näiden kanssa toimeen. Heillä on usein kokemusta taloudellisesta epävarmuudesta, ja uskoa siihen, että myös siitä voi selviytyä. Tällöin myös monesta asiasta vaille jääminen, taloudellisista ja myös muista syistä johtuen, on kuulunut osaksi jokapäiväistä elämää, jolloin erilaisten arkipäiväisten puutteiden kohtaaminen ei myöskään ole nyt uusi asia, vaan jo tuttua. Myös tähän on jo osattu sopeutua.
Monella läheisten jatkuva ja vakavakin sairastaminen on ollut läsnä koko elämän; uusi sairastumisen uhka ei tällöin välttämättä muuta tilannetta, kun kuoleman läheisyyteen on totuttu jo pienestä pitäen. Kuolemankaan uhka ei siis tule uutena ahdistuksen aiheena vastaan nyt. Kenties mahdollisuudesta sairastua osataan tällöin ahdistua vasta sitten, kun sairastuminen oikeasti tapahtuu. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö läheisen menettäminen tai sen uhka saisi näissä ihmisissä aikaan samoja surureaktioita, kuin muissa.
Keskimääräiselle stressille altistumisen onkin havaittu lisäävän yksilön selviytymiskeinoja ja kyvykkyyttä, resilienssiä – puhutaan stressirokotevaikutuksesta. Samoin myös vakavasti traumatisoituneet voivat, päästessään riittävän tuen turvin käsittelemään kokemuksiaan, kehittää näitä keinojaan ja taitojaan, ja myös heillä traumanjälkeinen kasvu voi kehittää heidän resilienssiään jopa tavanomaista paremmaksi.
Koronakriisin aikana olen itse nauttinut suunnattomasti esimerkiksi lisääntyneestä hiljaisuudesta sekä lintujen laulusta, puhtaasta ilmalaadusta ja luonnon raikkaista tuoksuista, sekä ajan viettämisestä kotona.
Joissain tutkimuksissa onkin havaittu traumatisoituneilla mm. muita parempaa kyvykkyyttä tunteiden tunnistamisessa, epävarmuuden sietämisessä, sekä toiminnan ohjauksen joustavuudessa. Heidän kykynsä päivittää työmuistiaan (unohtaa tieto, joka ei ole enää keskeistä), sekä luopua ylimääräisten asioiden tekemisestä ja korkeista tavoitteista on usein tavanomaista parempaa, eivätkä he jää märehtimään asioita, joita olisi voinut olla.
He kykenevät muita paremmin jättämään epäonnistumiset taakseen, ja siirtymään asioissa eteenpäin. He kykenevät hyvin havainnoimaan ympäristön muutoksia, ja sopeuttamaan omaa toimintaansa näihin muutoksiin. He tutkivat uusia mahdollisuuksia ja suuntautuvat niihin nopeasti. Nämä piirteet ovat yhteydessä myös mm. luovuuteen.
He ymmärtävät usein olevansa haavoittuvaisia, mutta käsittävät olevansa myös aiempaa vahvempia, ja uskovat oman kykynsä selviytyä olevan hyvä. He arvostavat pieniä asioita, ja kokevat elämässä paljon merkityksellisyyttä. Koronakriisin aikana olen itse nauttinut suunnattomasti esimerkiksi lisääntyneestä hiljaisuudesta sekä lintujen laulusta, puhtaasta ilmalaadusta ja luonnon raikkaista tuoksuista, sekä ajan viettämisestä kotona.
Aiempia epäsuotuisia ja traumaattisia elämänkokemuksia kokeneiden ihmisten kyky sopeutua ja selviytyä koronakriisistä voi siis joissain tapauksissa olla yhtä hyvä tai jopa parempi, kuin muilla.
Mia Huolman
Hallituksen talous- ja jäsenvastaava
Suomen Psykotraumayhdistys