Ilmastonmuutos liitännäisilmiöineen on aikamme kiireellisin ongelma, joka uhkaa kaikkia elollisia olentoja maan päällä, myös ihmistä. On perusteltua sanoa, että elämme keskellä maailmanlaajuista kriisiä, joka ravistelee elämäntapamme ja turvallisuudentunteemme perusteita. Asiantuntijoiden näkemys on, että nykyiset globaalit toimet ovat riittämättömiä pitämään lämpeneminen ja sen seuraukset hallittavina.
Pahimmat skenaariot ovat apokalyptisia. Niissä ekosysteemien laajamittainen tuhoutuminen johtaa muun muassa nälänhätiin, joukkokuolemiin ja sivilisaatioiden romahtamiseen, ellei fossiilitalouteen perustuvassa elämäntavassamme toteuteta laajamittaisia ja syvällekäyviä muutoksia lähivuosina. Vaikka korostetun rauhoittavia äänenpainojakin onkin esitetty[1], tilanne on vakava. Ilmastonmuutos joka tapauksessa etenee, ja joudumme sopeutumaan nopeasti muuttuvaan maailmaan.
Näiden karujen tosiasioiden edessä tarvitaan kaikkien tieteenalojen panosta auttamaan ihmiskuntaa kääntämään suuntaa, korjaamaan se, mikä korjattavissa on, ja sopeutumaan tulevaan. Onkin tärkeää kysyä, mitä annettavaa traumapsykologialla on tähän urakkaan?
Onkin syytä kysyä, miksei ilmastonmuutos ole noussut vahvemmin traumapsykologian agendalle?
Seitsemän vuotta sitten, vuonna 2013, kirjoitin aiheesta toimiessani yhteisöterveyden vastaavana psykologina YTHS:ssä[2]. Ilmastonmuutoksen kollektiivinen kieltäminen oli silloin vielä täysissä voimissaan. Asiaa väisteltiin, se kiistettiin, ja ilmastonmuutoksen nostaminen keskusteluun sai osakseen vaivaantuneen hiljaisuuden tai vähätteleviä kommentteja. Tuohon aikaan liittyy muistoissani vahva kaksoistodellisuuden tuntu: nuoria ohjattiin suunnittelemaan tulevaisuutta, kuin maailma jatkuisi entiseen malliin eikä ilmastonmuutos vaikuttaisi elämään lainkaan. Samaan aikaan uhkakuvat murtautuivat läpi omien suojausteni hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin ICCP:n vuosien 2013 ja 2014 hälyttävien raporttien myötä ja mietin, mikä onkaan se tulevaisuus?
Kaksoistodellisuudeksi on traumapsykologiassa kutsuttu tilaa, joka kehittyy uhkaavien olosuhteiden ja tapahtumien keskellä, kun todellisuuden kohtaaminen on vielä liian vaikeaa. Kriisi- ja traumatyön ydintä onkin auttaa ihmisiä kohtaamaan pelottavat realiteetit, ymmärtämään niiden merkitys omakohtaisesti ja sopeutumaan niihin elämää kannattelevalla tavalla. Traumatisoituneita on autettu paitsi kehittämällä yksilö- ja ryhmähoitoja, myös rakentamalla yhteisöllisiä foorumeja käsitellä järkyttäviin tapahtumiin liittyviä tietoja, tunteita, kehollisia kokemuksia ja merkityksiä. Myös selviytymistä edistävien keinojen jakamisella, resilienssin vahvistamisella, on ollut sijansa kaikissa interventioissa.
Onkin syytä kysyä, miksei ilmastonmuutos ole noussut vahvemmin traumapsykologian agendalle? Onko syynä kenties uhkakuvien yleinen, ajallisesti rajaamaton ja tulevaisuuteen painottuva luonne, jolloin emme voi puhua post-traumaattisesta tilasta? Reaktioita ilmastonmuutokseen ei ole tarkasteltu myöskään traumaattisen kriisin näkökulmasta, vaikka sille olisi selvästi perusteita.
Tieteen, taiteen, aikalaiskertomusten, asiakastyön ja omien kokemustemme kautta tulee näkyväksi, että tieto ilmastonmuutokseen liittyvistä konkreettisista uhkakuvista voi ravisuttaa koko olemassaoloa ja suistaa kriisiin.
Tieteen, taiteen, aikalaiskertomusten, asiakastyön ja omien kokemustemme kautta tulee näkyväksi, että tieto ilmastonmuutokseen liittyvistä konkreettisista uhkakuvista voi ravisuttaa koko olemassaoloa ja suistaa kriisiin. Tällöin tunteet voivat puutua, osittua ja vaihdella kauhusta epäuskoon ja raivoon. Ajatusten ja toiminnan loogisuus ja koherenssi voi kärsiä, ja mieltä kalvaa ristiriitaiset ajatukset tai ristiriita ajatusten ja toiminnan välillä. Samalla kun elämä jatkuu päällisin puolin ennallaan, voi uhkan tunne näkyä unettomuutena, painajaisina, ahdistuksena, itkuisuutena ja masennuksena.
Turvallisuudentunteemme rakennuspuina olevat perusoletukset elämän jatkuvuudesta ja omista edellytyksistämme vaikuttaa kohtaloomme voivat kyseenalaistua. Ilmastonmuutosta koskeva tieto voi myös hajottaa ihmissuhteita esimerkiksi silloin, kun ilmastotietoinen nuori joutuu kohtaamaan vanhempiensa kieltämisen. Tämä kaikki on tuttua erilaisten traumaattisten tilanteiden kohtaamisesta ja hoidosta, mutta myös ilmastoahdistuksesta kärsivien nuorten auttamisesta[3].
Näyttää siltä, että ilmastonmuutoksen ”suuri tuleminen” traumaviitekehyksen agendalle antaa kuitenkin vielä odottaa itseään. Äskettäin virtuaalisena järjestetyn ISTSS:n konferenssin erittäin runsaasta tarjonnasta en löytänyt yhtään mainintaa ilmastonmuutoksesta.
Ilmastonmuutoksen psykologisia vaikutuksia on jonkin verran tutkittu psyykkisiä sopeutumisprosesseja ja selviytymiskeinoja koskevien yleisten teorioiden pohjalta[4]. Traumatieto voi täydentää kokonaiskuvaa tärkeällä tavalla, sillä sitä voidaan soveltaa monipuolisesti ilmastonmuutokseen sopeutumiseen. Kognitiivisten traumateorioiden keskeinen ajatus on, että traumaattista tilannetta koskevan tiedon integroiminen realistisella tavalla osaksi kognitiivisia skeemoja edistää traumaan sopeutumista terveellä tavalla.
On mahdollista auttaa ihmisiä kohtaamaan ja tunnistamaan uhkan herättämiä vaikeita tunteita, kuten pelko, epävarmuus ja viha. Sen myötä tulee tilaa myönteisille tunteille ja merkityksille, jotka lisäävät elämän mielekkyyden kokemusta ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Tunteiden työstäminen auttaa kieltämisestä kohti toimijuutta ja dissosiaatiosta kohti yhteyttä. Tunnelin päähän voi ilmestyä valoa ja toimintakykyä. Uusien, elämää suojelevien uskomusten ja toimintatapojen rakentaminen ei ole välttämättä helppoa, mutta se on mahdollista. Vaikka ilmastonmuutoksen yhteydessä ei ole useinkaan mahdollista nimetä yhtä yksittäistä traumatilannetta, voi ilmastonmuutosta koskevan tiedon aiheuttaman kriisin onnistunut työstäminen johtaa kasvuun, toimijuuden ja resilienssin vahvistumiseen.
Lohtua taas toi huomio, että oman kattojärjestömme ESTSS:n julkaisu European Journal of Psychotraumatology aikoo omistaa kokonaisen numeron ympäristökysymyksille.
Näyttää siltä, että ilmastonmuutoksen ”suuri tuleminen” traumaviitekehyksen agendalle antaa kuitenkin vielä odottaa itseään. Äskettäin virtuaalisena järjestetyn ISTSS:n konferenssin erittäin runsaasta tarjonnasta en löytänyt yhtään mainintaa ilmastonmuutoksesta. Mietin, miten se on mahdollista. Lohtua taas toi huomio, että oman kattojärjestömme ESTSS:n julkaisu European Journal of Psychotraumatology aikoo omistaa kokonaisen numeron ympäristökysymyksille[5].
Keskustelua aiheesta herätellään myös traumapsykologian ulkopuolella. Ecopsychology-lehdessä on ehdotettu ilmastotrauma -kategorian lisäämistä traumojen luokituksiin[6]. Myös pre-traumaattisen stressin (PreTSS) käsitettä on ehdotettu otettavaksi käyttöön aiheen traumapsykologisen jäsentämisen ja tutkimuksen edistämiseksi[7].
Ylivoimaiselta tuntuva urakka menettää ylivoimaisuutensa, jos sen ratkaisemiseen sidotaan ihmisten paras tieto ja osaaminen. Toistaiseksi ratkaisun avaimien on ajateltu olevan teknisten tieteiden käsissä. Vaikka tekniset innovaatiot ovatkin tärkeitä, on selvää, että ihmisten toimintaan vaikuttamiseen tarvitaan monitieteisiä lähestymistapoja. Tämä on jo huomattu esimerkiksi Covid-epidemian hoidossa[8].
Tarvitaan tietoa ja taitoa auttaa ihmisiä aktiivisesti ja rakentavasti tunnistamaan realiteetit, hyväksymään ne ja osallistumaan positiiviseen muutokseen. Näiden tavoitteiden saavuttamisessa traumapsykologialla voi olla paljon annettavaa. Tämä edellyttää sekä kliinikoiden ja tutkijoiden kiinnostusta, että tutkimus- ja kehittämisrahoituksen suuntaamista enenevässä määrin myös traumapsykologian alalla ilmastonmuutoksen kohtaamisen suuriin kysymyksiin.
Riitta Ylikomi
Hallituksen jäsen
Suomen Psykotraumayhdistys
[1] maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalaksen haastattelu YLE:n Ykkösaamussa 12.1.2021 https://areena.yle.fi/audio/1-50731270
[2] http://verkkolehti.yths.fi/kolumni/haastellaan-todellisuudesta-ja-sen-kieltamisesta.html
[3] Esim. Mieli ry:n ilmastoahdistus-raportti: https://mieli.fi/fi/raportit/ilmastoahdistus-ja-sen-kanssa-el%C3%A4minen ; Psychologists for Future, Ensiapua ilmastoahdistukseen -esite: https://vastuu.fi/?p=1503&fbclid=IwAR2u2o70BcLHHwlpl9SLorZN3vQVbtJBbAeREHzD5B6DLplXiaxtW2jdD58) ja Terveyskirjasto, Ympäristöahdistuksesta toivoon -teksti linkkeineen: https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=kol00123
[4] Kallela, J. (2020) Psykologinen sopeutuminen ilmastonmuutokseen: integratiivinen kirjallisuuskatsaus. Tutkielma, Helsingin yliopisto, Lääketieteen tiedekunta, psykologian oppiaine. https://drive.google.com/file/d/1Edo4y-QaJYsSln4fHSB0YLGTWY_ZjUwc/view?usp=drive_open&fbclid=IwAR0L-V7HYTXvV36PnrEkM1-TGP2WABVCZ1XfP2btGwW_azQ-YqQc-rMCXAM
[5] Special issue Environmental Hazards and Traumatic Stress, call for abstracts, submission deadline 1.4.2021. https://think.taylorandfrancis.com/ejpt-envhazards/?utm_source=CPB&utm_medium=cms&utm_campaign=JMY07281)
[6] Woodbury, Zhiwa. “Climate Trauma: Toward a New Taxonomy of Trauma.” Ecopsychology 11.1 (2019): 1–8. Web. Mar 2019.1-8. Saatavilla verkossa: http://doi.org/10.1089/eco.2018.0021
[7] Kaplan, E. “Is Climate-Related Pre-Traumatic Stress Syndrome a Real Condition?” American imago 77.1 (2020): 81–104. Saatavilla verkossa: https://muse.jhu.edu/article/753062/pdf
[8] https://tietokayttoon.fi/-/10616/kayttaytymistieteellinen-nakokulma-vahvemmin-esiin-koronakriisin-hoidossa-